Φ5.0-sarjan ulkoinen fiksaatiolaite – distaalisen radiusluun runko

Distaaliset radiusmurtumat (DRF) esiintyvät 3 cm:n säteellä radiusluun distaalisesta osasta, ja se on yleisin yläraajojen murtuma vanhemmilla naisilla ja nuorilla aikuisilla miehillä. Tutkimusten mukaan DRF:t muodostavat 17 % kaikista murtumista ja 75 % kyynärvarren murtumista.

Tyydyttäviä tuloksia ei voida saavuttaa manipulatiivisella repositiolla ja kipsikiinnityksellä. Nämä murtumat voivat helposti siirtyä asentoon konservatiivisen hoidon jälkeen, ja myöhäisessä vaiheessa voi esiintyä komplikaatioita, kuten traumaattista luunivelen ja rannenivelen epävakautta. Leikkauksia tehdään distaalisen radiusmurtuman hoitamiseksi, jotta potilaat voivat suorittaa riittävän määrän kivuttomia harjoituksia normaalin toiminnan palauttamiseksi ja samalla minimoida degeneratiivisten muutosten tai vammautumisen riski.

DRF-tapausten hoidossa 60-vuotiailla ja sitä vanhemmilla potilailla käytetään seuraavia viittä yleistä tekniikkaa: volaarilukituslevyjärjestelmä, ei-siltava ulkoinen fiksaatio, silloittava ulkoinen fiksaatio, perkutaaninen Kirschner-lankafiksaatio ja kipsifiksaatio.

Potilailla, joille tehdään DRF-leikkaus avoimella repositiolla ja sisäisellä fiksaatiolla, on suurempi haavainfektion ja jännetulehduksen riski.

Ulkoiset fiksaattorit jaetaan kahteen tyyppiin: ristiniveliset ja ei-silloittavat. Ristinivelinen ulkoinen fiksaattori rajoittaa ranteen vapaata liikettä oman rakenteensa vuoksi. Ei-silloittavia ulkoisia fiksaattoreita käytetään laajalti, koska ne mahdollistavat rajoitetun nivelaktiivisuuden. Tällaiset laitteet voivat helpottaa murtuman korjaamista kiinnittämällä murtuman palaset suoraan; ne mahdollistavat pehmytkudosvammojen helpon hoidon eivätkä rajoita ranteen luonnollista liikettä hoitojakson aikana. Siksi ei-silloittavia ulkoisia fiksaattoreita on suositeltu laajalti DRF-hoitoon. Viime vuosikymmeninä perinteisten ulkoisten fiksaattoreiden (titaaniseokset) käyttö on saavuttanut suosiota niiden erinomaisen bioyhteensopivuuden, korkean mekaanisen lujuuden ja korroosionkestävyyden ansiosta. Perinteiset metallista tai titaanista valmistetut ulkoiset fiksaattorit voivat kuitenkin aiheuttaa vakavia artefakteja tietokonetomografia (TT) -kuvauksissa, mikä on johtanut siihen, että tutkijat etsivät uusia materiaaleja ulkoisille fiksaattoreille.

Polyeetterieetteriketoniin (PEEK) perustuvaa sisäistä fiksaatiota on tutkittu ja sovellettu yli 10 vuoden ajan. PEEK-laitteella on seuraavat edut perinteiseen ortopediseen fiksaatioon käytettyihin materiaaleihin verrattuna: ei metalliallergioita, röntgenpositiivisuus, vähäinen häiriö magneettikuvauksessa (MRI), implantin helpompi poisto, "kylmähitsaus"-ilmiön välttäminen ja paremmat mekaaniset ominaisuudet. Sillä on esimerkiksi hyvä vetolujuus, taivutuslujuus ja iskunkestävyys.

Jotkut tutkimukset ovat osoittaneet, että PEEK-kiinnityslaitteilla on parempi lujuus, sitkeys ja jäykkyys kuin metallisilla kiinnityslaitteilla, ja niillä on parempi väsymislujuus13. Vaikka PEEK-materiaalin kimmokerroin on 3,0–4,0 GPa, sitä voidaan vahvistaa hiilikuidulla, ja sen kimmokerroin voi olla lähellä kortikaalisen luun arvoa (18 GPa) tai saavuttaa titaaniseoksen arvon (110 GPa) muuttamalla hiilikuidun pituutta ja suuntaa. Siksi PEEK:n mekaaniset ominaisuudet ovat lähellä luun ominaisuuksia. Nykyään PEEK-pohjaisia ​​ulkoisia kiinnityslaitteita on suunniteltu ja käytetty kliinisesti.